Taustakuva - Vihollisia kannella

Puhelimen taustakuva - Digitaalinen tuote


2,00 €
Tuotekuvaus

- Ostotapahtuman jälkeen saat latauslinkin joka on seitsemän (7) päivää voimassa. 
- Linkki oikeuttaa yhteen (1) latauskertaan. 
- Kuvan jakaminen tai muu monistaminen muuhun kuin omaan yksityiskäyttöön on kiellettyä. Kuvaa ei myöskään saa käyttää kaupallisiin tarkoituksiin. 


Silmäni rävähtivät auki ja refleksinä keuhkot täyttyivät nopeasti joka sai koko kehon liikahtamaan. Kylmä rauta hohkasi paljaaseen niskaan inhottavasti ja lonkan alla ollut mutteri oli miltein porautunut ihon läpi. Oli pimeää, eikä PaSin takatilaa valaissut kuin muutama himmenemään alkanut valotikku. Jotka olivat vierineet kalleellaan olevalla lattialla takatilan oikealle puolelle. Muitakin tavaroita oli sikin sokin pitkin lattiaa, suurin osa niistä auki revittyjä muonapakkauksia. Kolmas päivä tässä ojaan jumittuneessa rotanloukussa, vihollisen valtaaman kylän lieppeillä. Tietenkin sen perkeleen ontelokranaatin oli pitänyt juuri tässä, pellon keskellä osua ohjaamoon. Ajaja sekä johtaja olivat kuolleet heti ja minä olin menettänyt tajuntani. Loput ryhmästä olivat kokeneet vieläkin karumman kohtalon yrittäessään paniikissa jalkautua vaunusta avonaiselle pellolle. Osa oli retkottanut jaloistaan vielä miehistötilan luukuista luotien runnoessa väkivaltaisesti heidän lävitseen. Oksensin monta kertaa ennen kuin kykenin irrottamaan taisteluparini jalat luukun välistä, jotta sain lukittua sen. 

En päässyt tai rehellisesti sanottuna edes uskaltanut kokeilla vaunusta poistumista, taisteluiden äänien jylistessä vielä liian lähellä ympäri pikkukylän haja-asutusta. Yöllä taivas oli ollut pilvinen josta palava kylä heijasti valoa paremmin kuin täysi kuu, joten päätin odottaa pimeämpää yötä päästäkseni pois tästä kuoleman loukusta. Nyt havahduin ainakin siihen, että taistelun ääniä ei enää juurikaan kuulunut. Tykistön jylinä oli siirtynyt kauemmaksi ja laukausten vaihtoakin kuului kilometrien päästä. Vilkaisin ulos kalotista. En nähnyt pellolle, hyvä, voisin vihdoinkin hylätä tämän kolkon ja kylmän peltiluolan.

Pakatessa reppuun tärkeimpiä varusteita, sekä viimeisenä jäljellä olevat proteiinipatukoiden jämät, havahduin ulkoa kuuluvaan vaimeaan puheen sorinaan. Hiekka rahisi askelten alla ja ne lähestyivät. Perkeleen vittu! Ei voi olla, ei nyt mutisin hiljaa. 
Kurottauduin hitaasti nostamaan rynkkyäni lattialta ja kuuntelin samalla kun äänet voimistuivat. PaSin kohdalla askeleet hiljenivät. Kävelkää ohi, kävelkää ohi rukoilin
Turhaan... PaSin metalli kumahteli kun kengät osuivat sen pintaan, jonkin metallisen, todennäköisesti aseen, kolistessa samalla epäsäännölliseen tahtiin.

Asetuin ladatun rynkkyni kanssa luukun alle, aukkoa tähdäten. Pyhimys Jääkäri, nyt tai ei koskaan... Kuiskasin hiljaa koskettaen liiviin kiinnittämääni merkkiä Jääkäripyhimyksen kuvalla. Vieraskielinen huudahdus kuului askelten kuminan loppuessa ja luukku avautui. En odottanut, vaan huutoni saattelemana painoin liipaisimesta kun näin kalpean minua kauhistuneena tuijottavat kasvot...